Eeva Soikkeli on kaupunginvaltuutettu ja Kuuma-parlamentin jäsen

Kupla puhkeaa

Olimme eräänä päivänä koko perhe pyöräretkellä. Innokas 5-vuotias polki edellä, ja me muut tulimme verkkaisella tahdilla perässä. Korkean mäen päällä saimme esikoisemme kiinni. Hän oli pysähtynyt ihailemaan edessä aukeavaa näkymää. ”Hei nyt mä ymmärrän, että tää on pallo, siis tää maapallo. Tuolla kaukana noi pilvet menee maahan asti,” lapsi sanoi oivaltamisen riemu kasvoillaan nähdessään taivaan ja maan koskettavan toisiaan taivaanrannassa.

Me vanhemmat ryhdyimme kilvan oikaisemaan lasta, ”Ei, ei me olla sen pallon sisällä, vaan me ollaan sen päällä. Maapallo on niin kuin tää kivi, me ollaan sen päällä, ja sen ympäri voi kulkea. Jos sä lähdet kulkemaan suoraan tohon suuntaan ja kuljet aina vaan, niin lopulta sä tuut tuolta meidän selän takaa tähän samaan paikkaan.”. ”Aijaa, lapsi virkkoi hämmentyneenä. ”Mä oon luullut, että tää on niinku kupla, ja että me ollaan sen sisällä. Ja että Norja on kupla, ja Afrikka on kupla, ja Amerikka on kupla, ja… muita kuplia mä en muistakaan… Ai niin Englanti. Mä oon luullut, että siks kummitädin luokse Englantiin pitäis mennä lentokoneella, kun se on eri kuplassa kuin me,” hän alkoi selittää yhä innokkaammin uuden maailmankuvan alkaessa järjestäytyä hänen mielessään.

Paluumatkalla lapsi jo naureskeli vanhalle maailmankuvalleen. ”Mä oon aina pelännyt kun me ollaan menty serkuille Tervakoskelle, että tuleeks taivaan reuna vastaan ennen kuin me ehditään sinne.” Muistimmekin, että poika oli toistuvasti kysellyt, oliko serkuilla tosiaan sama taivas kuin meillä kotona. Olimme riemuissamme voidessamme olla todistamassa lapsemme maailmankuvan muotoutumista nykykäsityksen mukaiseksi.

Oivallusta seurasi joukko haastavia jatkokysymyksiä, kuten ”voiko taivasta silti koskettaa?”, ”mahdutaanko me kaikki tämän saman pallon päälle?”, ”onks olemassa muita maapalloja” ja ”miten tää pallo pysyy ilmassa?” sekä tietenkin: ”entäs ne ihmiset, jotka joutuu asumaan siellä pallon alapuolella, miten ne pystyy elämään pää alaspäin?”.

Kotona piti ottaa esiin karttapallo ja muutama jalkapallo havainnollistamaan maailmankaikkeuden olemusta. Muun perheen keskittyessä iltapalaan minä rakensin esikoisemme kanssa lastenhuoneesta universumia. Esitelmöidessäni innoissani aurinkokunnastamme, galakseista ja lopulta maailmakaikkeuden rajattomuudesta mustia aukkoja unohtamatta lapsi istui hiljaa silmät renkaina kuunnellen. Vähitellen itseänikin alkoi kauhistuttaa: oma tarinani läpi avaruuden kiitävästä kotiplaneetastamme ja alati laajenevasta universumista ei tuntunut sen uskottavammalta kuin lapsen kuplamaailma. Päinvastoin tyhjä, tuntematon ja käsittämättömän suuri avaruus kuulosti paljon pelottavammalta kuin elämä turvallisen kuplan sisällä.

Keskeytin esitelmäni kun itseänikin alkoi pelottaa. Siinä sitten istuimme me kaksi, äiti ja poika, keskellä lastenhuoneen lattiaa kiitäen läpi pimeän avaruuden epävakaalta tuntuvan pallosen päällä. Tuijotimme toisiamme kumpikin olemassaolomme kummallisuuden juuri oivaltaneina. Poikani puki sanoiksi sen mitä minäkin ymmärsin nyt ihmetellä. ”Tää on tosi pelottavaa. Miks me sitten ollaan täällä? Eiks täältä pääse pois?”. 

Julkaistu Vihreässä Langassa 22.8.2003

Eeva ja  Sonja

Kaikki elämäni kompostit        

Lapsuudenkotini keittiössä oli likasanko, joka tyhjennettiin liiterin taakse tunkiolle. Näin jälkeenpäin ajatellen tunkio varmaan elätti rottalaumaa, vaikka rottia en muistakaan. Niiden sijaan muistan joukon kissoja, jotka varmaan pitivät rotat kurissa.

Minun kasvaessani kasvoi myös kaupunki, ja lopulta se ulottui lapsuudenkotiini saakka. Tunkio katosi, ja sen tilalle tuli roskasäiliö, jonka roska-auto kävi viikoittain tyhjentämässä. Kehitys tuli meille asti, ja sen myötä kaikki jätteet aina perunankuorista maitotölkkeihin alettiin tunkea samaan muovipussiin. Muistan olleeni iloinen, että nyt meilläkin oli uudenaikainen koti.

Ensimmäinen oma kotini oli itäpasilalaisessa opiskelija-asuntokolossissa. Kuuden soluasujan, heidän alivuokralaistensa ja poikaystäviensä tuottamat yhdyskuntajätteet muodostivat eteiseen lukuisten roskapussien kasan ennen kuin joku urakoi ne eteenpäin. Pussien seuraava pitkäaikainen sijoituspaikka oli parkkihallin nurkassa, johon niitä koottiin vuoreksi. Siellä näin ihan oikeita rottia, jotka repivät suojattomia pusseja. Omat pussit oli pakko heittää sekaan kymmenen metrin päästä, sillä lähemmäs ei uskaltanut mennä.

Varmaan noilta slummiajoilta juontavat yhdyskuntajätekiinnostukseni juuret. Seuraavassa kodissani aloin nimittäin asukasaktiivina ajaa kompostin hankkimista vuokrataloyhtiöön. Valitettavasti avoliittoni ehti päättyä ennen kuin komposti saapui. Olen kuitenkin käynyt myöhemmin vakoilemassa entisen kotini roskakatoksessa, joten tiedän, että komposti tuli ja se toimii.

Avoeron jälkeisessä opiskelijasolussa en heti tohtinut ruveta ehdottelemaan kompostin hankintaa. Minua innokkaampia löytyi naapurista. Naapuriperhe oli yrittänyt monellakin tavalla kompostoida kerrostaloasunnossaan. Matokomposti oli tuottanut sietämättömän banaanikärpäslegioonan ja parvekekomposti oli valuttanut talon seinälle ruskeita juovia. Biojätteiden lähettäminen vessanpöntön kautta jätevedenpuhdistamolle kompostoitavaksi vaati puolestaan epäekologisen runsasta vessanvetämistä. Vessakompostointi oli lopulta päättynyt siihen, kun kaalinlehdet olivat aiheuttaneet koko yhtiötä kuohuttaneen putkitukoksen.

Yhdessä naapuriperheen kanssa muodostimme kompostia kannattavan asukasjoukon ytimen. Vastaamme asettui isännöitsijä, jolla oli kuulemma huonoja kokemuksia nopeasti syttyvästä ja sammuvasta komposti-innosta. Onneksi taloyhtiön hallitus lopulta uskoi meitä asukkaita, ja komposti puolentoista vuoden taistelun päästä saapui. Reilut kuusi vuotta nautin kompostivastaavan luottamusta, ja kuvioihini ilmestynyt mies hoiti raskaimmat työt. Jätekulujen puoliintumisen myötä isännöitsijäkin lopulta antoi hommalle tukensa.

Muuttomme nykyiseen kotiimme merkitsi taas taantumista. Rivitaloyhtiö oli kokonsa puolesta onnistunut välttämään biojätteen erilliskeräysvelvoitteen, ja jätteet sullottiin primitiivisellä tavalla kaikki sekaisin. Jälleen siis kompostiasiaa ajamaan. Tällä kertaa minulla on ollut jo tottumusta esiintyä epäilyttävänä henkilönä, joka tuntee vetoa päästä tonkimaan naapureidensa jätöksiä. Kun kompostin avajaisia vietettiin pari kuukautta sitten, alkoi uusi kotimme tuntua kodilta.     

eeva.soikkeli@laurea.fi

Kolumni on julkaistu Vihreän Langan Hullut Päivät -palstalla

Eeva ja Sonja

Eeva Soikkeli

Uskomaton äiti

Pieni teologi vie äitinsä uskonasioiden äärelle

Eräänä iltana mies oli iltavuorossa, ja minun piti yksin pyydystää lapset pihalta ja nurkista, syöttää, pestä ja tainnuttaa uneen. Homma alkoi olla jo loppusuorilla, kun kylpyhuoneesta kuului epätoivoinen parahdus. Viisivuotias nyyhkytti lattialla hammasharja kädessään. "Toi sanoi, että mä kuolen," lapsi sai itkultaan sanottua. "No niinhän se kuoleekin, kaikkihan kuolee joskus," isoveli selitti vieressä puolustuksekseen. Aloin kuvailla nyyhkyttävälle lapselle taivaassa odottavaa ihanuutta piilottaen kaiken henkilökohtaisen epävarmuuteni asian suhteen. Mitä muuta voisin tehdä? Totuudentorven sanoja ei voi kiistää. Enkä voinut jakaa omaa epäilyäni nukkumaanmenon kynnyksellä.

Lapsi oli käynyt muutamissa hautajaisissa, ja kuolemasta oli muistaakseni puhuttu linnunraatoja haudattaessa, mutta asian omakohtaisuutta ei ollut käsitelty. Isollaveljellä sama elämän rajallisuuden käsittäminen oli tapahtunut ilman dramaattisempia tilanteita. Muistan hänen kyllä vastustaneen iankaikkisen elämän lopullisuutta; olisi kuulemma varmempaa kadota kokonaan samaan olemattomuuteen kuin missä oli ollut ennen syntymää. "Jos siellä taivaassa ei ookaan kivaa, eikä sieltä pääse pois." Isoveli oli myös jo ehtinyt ihan itse kehittelemään uudestisyntymisen ajatusta, ja oli ollut selvästi viehättynyt siitä. Toisaalta ei siitä ollut kauan, kun auton alle jääneen siilin jäännökset saivat esikoisen tokaisemaan: "Se on lähtenyt taivaaseen niin nopeasti, että sen nahat on jääneet siihen."

Pikkuveljeen taivaspuheeni upposi täysin. Hän sai siitä lohdutuksen ja jopa suuren innoituksen. Leikit ovat tuon illan jälkeen sijoittuneet usein taivaaseen, ja muutkin teologiset kysymykset ovat alkaneet kiinnostaa. Jo vajaan viikon päästä lapsen pelastusopilliset kysymykset ylittivät vaativuudessaan osaamiseni. Lapsi oli aivan ihmeissään miten olin elänyt näin vanhaksi enkä ollut ottanut tulevaisuudesta selvää, ja toi minulle perheraamatun luettavaksi. Avasin sen sattumanvaraiselta kohdalta, ja luin ääneen kuinka ihmiset tulivat Jeesuksen luokse pyytäen saada koskea vaikka vain hänen vaippansa tupsuun. Olimme ihmeissämme: käyttikö Jeesus vaippoja?

Rukoilemisesta on tullut pikkupojalle luonteva käytäntö. Kun hän käyttäytyi huonosti vieraiden läsnä ollessa ja jouduin torumaan häntä, hän ilmoitti asian olevan jo kunnossa. Pikarukouksessaan hän oli pyytänyt, että kylässä ollut täti unohtaisi näkemänsä. Ja kun murehdin Itä-Afrikan kuivuusongelmaa, oli pikkumies ihmeissään etten jo ollut rukoilemalla tilannut sinne sateita.

Teologiset pohdinnat korvasivat viikkojen ajaksi perinteisen iltasadun. Niiden päätteeksi 5-vuotias nukahti levollisena, mutta minä jäin miettimään olemassaolon käsittämättömyyttä ja luottamisen vaikeutta. Eräänä iltana huomasin, etten ollut ainoa joka pohti keskustelujemme herättämiä kysymyksiä. "Jos Jeesus olis elänyt Hitlerin aikana, se olis laitettu keskitysleirille," kuului esikoisen ääni pimeydestä.

Kolumni on julkaistu Vihreän Langan Hullut Päivät -palstalla