Terhon teesit: 

1. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on tärkeintä. Oikeudenmukaisuutta on ennen muuta sukupolvien välinen solidaarisuus, se että ajattelemme tulevien sukupolvien hyvää.
Päätöksenteossa lähimmäisyyden näkökulma on minulle perspektiivi, josta asioita tarkastelen. Meidän on taattava turvattomien ja varattomien osallisuus yhteiseen hyvinvointiin. Oikeudenmukaisuus ylittää myös kansalliset rajat. Sitä, joka on hädässä, on autettava.

2. Tarvitsemme sielukasta kulttuuria. Sen ydin on taide. Jokaisen suomalaisen on päästävä osallistumaan taiteeseen, jo pienestä pitäen. Taidevalmiuksien perusta luodaan koulussa. Taideaineille on saatava lisää tilaa koulun opetuksessa. Taide on tuotava osaksi koulun arkea.

3. Hyvältä päättäjältä vaaditaan kykyä yhteistyöhön yli puoluerajojen. Häneltä vaaditaan kykyä kuunnella ja kykyä ymmärtää asiantuntijoiden tuottamaa tietoa. Tarjoan näissä vaaleissa yhteisten asioiden hoitamiseen näkemystä, kokemusta ja uskallusta.

Oikeudenmukaisuus ja perustulo

Referaatti alustuksesta 28.2.2007 kello 14 alkavassa Vihreän liiton työelämän murrosta käsittelevässä seminaa­rissa (Valkoinen Sali, Helsinki). Alustajan curriculum vitae osoitteessa http://fi.wikipedia.org/wiki/Terho_Pursiainen. Teksti julkaistaan osoitteessa http://www.terhopursiainen.fi/, Kirjoituksia.

Alustuksen ydinviesti:

Pursiaisen mukaan oikeudenmukaisuutta ovat ennen kaikkea riittävät in­vestoinnit tulevien sukupolvien elämään – se että nykypolvi sääs­tää tar­peeksi tuleville – ja toiseksi vähäosaisim­pia väestö­ryhmiä suosivien sosiaalisten ja taloudellisten rakenteiden kehit­täminen ja vakiin­nuttaminen, köyhyyttä eliminoiva rakennepoli­tiikka. Vih­reä perus­tulomalli on luontainen osa sukupolvien mit­taista oikeuden­mukaisuus­projektia: se on köyhyyden vastaista rakennepoli­tiikkaa.

 Alustukseni luonne

 Lähestyn vihreitten perustulomallia eetikkona, oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, mitä järjestäjät varmaan minulta toivovatkin. Tar­kasteluni on siis filosofinen, ei poliittinen. Puhun kyllä sa­moista asi­oista kuin vihreitten perustulomallissa puhutaan, mutta toisesta näkökulmasta ja eri termejä käyttäen. Selitän omia lähtö­kohtiani, en Vihreän liiton virallista kantaa.

 Oikeudenmukaisuus ja ihmisarvo

 Oikeudenmukaisuudessa on kyse ihmisarvon toteuttamisesta. Ihmisarvo ei ole yksiselitteinen asia. On ainakin kolme erilaista ihmisarvon käsitettä, jotka kaikki on otettava huomioon, kun oi­keuden­mukaisuutta rakennetaan: ihmisen arvo toisille ihmisille, ihmisyksilön pyhyys ja ihmisen arvo sie­luna. Mikään niistä ei itsessään ole riittävä. Ne ovat kaikki kolme välttämättö­miä ja vasta yhdessä riittävät sanan ihmisarvo sisällöksi.

 Ihmisen arvo toisille ihmisille: yhteiskunta

 Sana yhteiskunta itsessään viittaa siihen, että järjesty­neessä yhteiselämässä ihmiset ovat hyödyksi toisilleen, toistensa voimavaroja. Ihmisillä on arvoa toisilleen. Tämä on ensimmäinen, yksinään tosin aivan riittämätön ihmisarvon käsite.

 Hyvinvointiyhteiskunta

 Ihmiselä­män historiallinen kehitys yhteiskunnaksi huipentuu hyvinvointiyh­teis­kunnassa. Ihanteelli­nen hyvinvointiyhteiskunta on järjestelmä, jossa on kolme ainesosaa.

Ensinnäkin jokaista kannustetaan kukoistamaan parhaansa mukaan omien kykyjensä ja avujensa varassa. Tämä on hyvinvointiyh­teiskunnan markkinaelementti. Toiseksi: jokaisen me­nestystä vero­tetaan. Verokertymää kootaan solidaarisuuden varannoksi. Kolman­neksi: solidaari­suuden va­rannosta jaetaan jokaiselle hänen ominta­keisesta yksilöllisestä menestyksestään riippu­maton mah­dol­lisimman suuri kansalaisosinko.

Jos järjestelmä toimii täysin kuvauksen mukaisesti, ky­seessä on ihanteellinen hyvin­vointiyhteis­kunta. Siellä jokainen on jokaisen toisen kykyjen, avujen ja onnenkin yhtä suuri osakas.

Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, muttei ihanteellinen hy­vinvointiyhteiskunta. Vih­reitten perustu­lon suuntainen yhteiskun­nallinen reformi lähentäisi suomalaista yhteiskuntaa askelen ver­ran ihan­teeseensa.

 Kykyjen yhteisomistus

 Ihanteellisen hyvinvointivaltion eettinen perusidea on kykyjen yhteisomistus. Yhteiskunnan jäsenten synnynnäiset kyvyt ja avut ovat yhteistä rikkautta (John Rawls: common asset). Talous­järjestelmä on sitä oikeudenmukaisempi, mitä täydellisemmin yhtei­nen rikkaus saadaan myös käytännössä kaikkien yhteiseen käyttöön.

Reaalisosialismi väitti ottaneensa yhteisen rikkauden yh­teiseen käyttöön. Hanke ro­mahti. Saatiin tärkeä opetus. Yksi­löiden kykyjä, avuja ja luovuutta ei saada yhteiseen käyttöön ku­rilla ja pakottamisella, vaan antamalla heille mahdollisuuksia ja kannusta­malla.

 Kannustava perustulomalli

 Vihreä pe­rustulomalli ei tietenkään ole vaihtoehto sosialismille. Se on vain yksi rajallinen yhteisyy­den rakentamisen hanke. Se rakentaa yhteisyyttä syyllis­tymättä sosialismin vir­heeseen. Se on jär­jestely, joka avaa mahdol­lisuuksia ja kannustaa käyttämään niitä hyväkseen.

 Ihmisen pyhyys

 Ihmisen arvon mitaksi ei kuitenkaan alkuunkaan riitä hä­nen yhteiskunnallinen hyödyllisyytensä, arvonsa toisille ihmi­sille. Jokainen ihminen on myös itseisarvo. Tämä on toinen ihmis­arvon käsite. Se täydentää ja samalla rajoittaa ensimmäistä.

Immanuel Kant kiteytti moraalin, kun se­litti, ettei ihmi­nen saa käyttää ihmistä, itse­ään eikä toista ih­mistä, pelkkänä vä­linee­nä, vaan jokaista on kohdeltava myös pää­määränä itses­sään. Jokainen yksilö on päämäärien valtakunnan kansalainen, jonka ihmi­syys on pyhää sinänsä.

Ihmisyksilön pyhyyden näkökulmasta neuvostojärjestelmän pakkoyhteisyyden hanke oli paitsi epä­käytännöllinen myös epäoikeu­denmukainen. Ihmisarvoinen yhteisyys on yhteisyyttä vapau­dessa.

 Ihmisen pyhyys ja huoli osattomasta

 Yhtä epäoikeudenmukainen kuin neuvostojärjestelmä olisi järjes­telmä, jossa toi­sista pidettäisiin huolta vain sikäli, kuin heistä on hyötyä muille. Se kieltäisi toisessa merkityksessä toiselta ihmiseltä pyhyyden.

Perustulo turvaa jokaiselle elämänmahdollisuudet riippu­matta siitä, mihin hänen omat kykynsä yltävät. Avuttomien toimeentulosta huolehdi­taan ja vähimmäiseläkettä kohotetaan.

 Oikeudenmukaisuuden rakenneosat

 Nykyisen yhteiskuntapolitiikan oikeudenmukai­suutta mittaa parhai­ten se, missä asemassa köyhim­mät suomalaiset ovat su­kupolven, pa­rin päästä. (Rawlsin eroperiaate).

Oikeudenmukaisuutta ovat siten ennen kaikkea riittävät in­vestoinnit tulevien sukupol­vien elämään – se että nykypolvi sääs­tää tar­peeksi tuleville – ja toiseksi vähäosaisimpia väestö­ryh­miä suosivien sosiaalisten ja taloudellisten rakenteiden kehit­täminen ja vakiin­nuttaminen, köyhyyttä eliminoiva rakennepoli­tiikka.

Vih­reä perus­tulomalli on luontainen osa sukupolvien mit­taista oikeuden­mukaisuus­projektia. Se on köyhyyttä eliminoivaa rakennepolitiikkaa.

 Sielukas yhteiskunta

 Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen ja toisen ihmisen pyhyyden tunnustaminen eivät vielä takaa ihmisarvon täyttä toteutu­mista. Jo­kaisella ihmisellä on ihmisenä oikeus henkisiin arvoihin, kulttuu­riin. Nau­timme täyttä ihmisarvoa vasta sielukkaassa yhteis­kun­nassa. Tämä on ihmisarvon kolmas käsite.

 Perustulo ja sielukas yhteiskunta

 Vihreiden malli antaa oman panoksensa sielukkaan yhteiskunnan ra­kentamiseen. Se avaa monille edellytyksiä omistautua taiteen ja muun kulttuurin tuottamiseen, luovaan elämään. Itses­sään liian niukat, satunnaiset ja epävarmat free lance -tulot ja pätkätyökor­vaukset yhdistettyinä perustuloon takaisivat esimer­kiksi nuorelle muusikolle tai runoilijalle – usein yhä niukat – elämisen ehdot.

 Askel parempaan arkielämään

 Vihreän perustulomallin toteuttaminen ei toteuttaisi sosialismia tai muutakaan yhteiskunnallista unelmaa. Se olisi silti monen monille suomalaisille tärkeä askel parempaan arkielämään..

Järvenpään Yano 23.1.2007 kello 18.00

Hyvinvointivaltio

Kannanoton tarkoitus

Hyvin monet poliittiset tahot kannattavat hyvinvointivaltiota, jopa sanovat taistelevansa sen säilyttämisen puolesta. Se on hyvä. Se luo pohjaa mielekkäälle yhteistyölle.

Tässä kannanotossa selitän, miten minä käsitän hyvinvointivaltion ja sen puolustamisen.

Hyvinvointivaltio ja moraali

Hyvinvointivaltion puolustaminen ei ole kyynistä edunjakokamppailua, jossa jokainen väestöryhmä tahtoisi maksattaa omat taloudelliset etunsa ja palveluksensa muilla väestöryhmillä (veronmaksajilla). Hyvinvointivaltio on eettinen ajatus. Moraali vaatii hyvinvointijärjestelmää.

Hyvinvointivaltion lähtökohtana on käsitys, että kukaan ei ansaitse synnynnäisiä avujaan ja kykyjään tai muitakaan voittojaan luonnon lotossa. Yksilölliset kyvyt ja avut ovat yhteisöllistä pääomaa. Joskus puhun kärjekkäästi kykyjen kommunismista. On moraalitonta yrittää hyötyä avuistaan ja kyvyistään muista piittaamatta tai jopa heidän kustannuksellaan.

Hyvinvointivaltio on keskinäisen osakkuuden järjestelmä. Siinä ei kukaan voi menestyä muutoin kuin suostumalla menestymään paitsi omaksi myös kaikkien muiden hyväksi. Hyvinvointivaltiossa olemme kaikki toistemme menestyksen osakkaita.

Hyvinvointivaltion peruspiirteet

Ensinnäkin hyvinvointivaltio on kannustava. Suosimme sitä, että jokainen ponnistelee menestyäkseen ja tyydyttääkseen niidenkin tarpeet, jotka ovat hänestä riippuvaisia. Jokaisen on käsitettävä oma vastuunsa omasta elämästään.

Toiseksi, hyvinvointivaltiossa kukaan ei menesty vain omaksi hyväkseen. Verotuksen avulla koottava verokertymä on solidaarisuuden varanto, jota käytetään yhteisten tavoitteiden hyväksi.

Kolmanneksi, solidaarisuuden varannosta jaetaan kansalaisosinko: hyvinvointipalvelujen ja tulonsiirtojen kautta siirretään menestyneiden menestystä niiden hyväksi, jotka eivät omin voiminensa kykene menestymään yhtä hyvin.

Mitä täyteläisemmin järjestelmä toimii, sitä suuremmassa määrin olemme kaikki toistemme palvelijoita, toistemme kykyjen osakkaita.

Hyvinvointivaltio ja oikeudenmukaisuus

Hyvinvointivaltio kokoaa solidaarisuuden varantoa ja toteuttaa sen kautta yhteisvastuuta oikeudenmukaisuuden asettamissa rajoissa.

Oikeudenmukaisuus merkitsee ennen kaikkia tasa-arvoisuuden vaatimusta. Hyvinvointivaltiossa ei syrjitä eikä suosita ketään esimerkiksi sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnollisen tai uskonnottoman vakaumuksen tai iän perusteella.

Toiseksi oikeudenmukaisuus vaatii, että erityisen huonossa tai hauraassa asemassa olevien asemaan kiinnitetään erityistä huomiota. Voimme kärjistää vaatimuksen ajatukseen, jonka mukaan vähäosaisimpien väestöryhmien asema on hyvinvointivaltion oikeudenmukaisuuden mittarina.

Yhteiskunnassa nousevat helpoimmin esille vahvojen, järjestyneiden ja kuuluvien ryhmien näkökulmat. Oikeudenmukainen hyvinvointivaltio on sensitiivinen, herkkä niiden tarpeille, joiden ääni ei luonnostaan kuulu. Vähäosaisimpiin tämän päivän yhteiskunnassa kuuluvat köyhät ja syrjäytetyt, vanhukset ja maahanmuuttajat.

Lapsuuden ja nuoruuden olosuhteet vaikuttavat koko elämän ajan. Yhteiskunnan panokset lapsiperheiden sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan ovat pitkän aikavälin investointeja.

Monet itsessään vaikeat yhteiskunnalliset ongelmat nivoutuvat samaan yhteyteen. Pätkätyöt ovat tyypillisesti nuorten naisten osana, mikä luo moniin perheisiin turvattomuutta.

Hyvinvointivaltio ja sielu

Käsityksemme elämästä vääristyy, jos näemme vain taloudelliset ja sosiaaliset tarpeet ja taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden. Emmehän elä yksin leivästä. Kun ahdistavimmat aineelliset tarpeet väistyvät, esille pääsee ihmisen peruskysymys: elämän sisältö, henkiset arvot. Hyvinvointiyhteiskuntaa meillä ei ole, ennen kuin elämme aineellisesti turvattua, tasa-arvoista elämää sielukkaassa kulttuurissa.

Kulttuuri ei ole ylellisyyttä, vaan ihmisarvoisen elämän perustarve. Kulttuurin ydin on taide. Esitän kärjistetyn ja tahallaan yksipuolisen esimerkin: hyvinvointivaltio on toteutunut vasta sinä päivänä, kun jokainen lapsi, vanhempiensa varallisuudesta ja muusta sosiaalisesta taustastaan riippumatta, saa halutessaan oppia itse soittamaan jotakin instrumenttia.

Ongelmien sosialismi

Ilmastonmuutoksen siirtyminen tulevaisuuden uhkien joukosta arkielämään viimeistään vuoden 2006 aikana osoittaa, ettei hyvinvointivaltiota voida rakentaa Suomen irrallaan muusta yhteiskunnasta. Väestö, joka näkee, että ihmiskunnan tulevaisuudesta ei kanneta huolta, ei voi hyvin.

Kärjistän tämän käsitteeksi maailmanlaajuinen ongelmien sosialismi. Ilmastonmuutos ei ole ainoa asia, joka yhdistää koko ihmiskunnan samaan kohtalonyhteyteen. Samaan kokonaisuuteen kuuluu eri maailmanosissa kärjistyvä köyhyys ja globaalit terveysuhat, kuten AIDS ja uhkaavat pandemiat.

Isänmaallisuus ei enää riitä, tarvitaan isänmaailmallisuutta. Kansallisten rajojen sisään rakennettu hyvinvointijärjestelmä ei riitä, tarvitaan maailmanlaajuista keskinäisen osakkuuden järjestelmää, hyvinvointimaailmaa.

Kyseessä on valtava ongelma, jonka edessä voimat tuntuvat vähäisiltä. Aika rientää: viimeistään nyt on tartuttava asioihin. Siinä maailmassa, jossa elämme, hyvinvointi voi olla vain globaalista.

Esitelmä III SOPEUTUMISVALMENNUSSEMINAARISSA 23.11.2006 Helsingissä 

Esitelmän aineisto julkaistaan verkossa osoitteessa http://www.terhopursiainen.fi/ – siellä on myös mahdollista jatkaa keskustelua aihepiiristä.                 

Ihmisarvoinen elämä

Tämä tarkastelu on filosofis-eettinen. Kaikki ajankohtaiset sosiaalipoliittiset aiheet ovat vain eettisen pohdinnan esimerkkejä, enkä esimerkiksi ole yrittänyt nostaa esille asioita kiireellisyysjärjestyksessä ja erilaisten vammaisryhmien kesken tasapuolisesti.

Ihmisen arvo toisille ihmisille 

Millaiset ovat ihmisarvoisen elämän vaatimukset? Nehän riippuvat siitä, mikä ihmisen arvo on. 

Ensinnäkin ihmisillä on arvoa toisille ihmisille. Kehittyneen yhteiskunnan tuntomerkkejä on työnjako. Lukemattomat toiset ihmiset uurastavat puolestani. Keskinäinen palveleminen on enimmäkseen nimetöntä. Kun ostan kaupasta tavaran, tiedän vain harvoin, ketkä ovat osallistuneet sen valmistamiseen. 

Monet nimeltä tuntemani, mutta minulle henkilökohtaisesti vieraiksi jäävät ihmiset tuovat arvoa elämääni. Taiteilijat viihdyttävät minua, kunnanvaltuutetut yrittävät edistää hyvinvointiani, taksi vie minua paikasta toiseen. 

Lähipiirini ihmiset, omaiset ja ystävät, tuovat rikkautta elämääni. 

Markkinoilla maksan palveluksistani. Lähipiirissä vastaan rakkauteen rakkaudella, ystävyyteen ystävyydellä. Tunnen kiitollisuutta. Vastavuoroisuus tuo elämääni yhteisöllisyyttä. 

Ihmisarvo 

Ihmisen arvo toisille ihmisille vaihtelee suuresti. Yksilön ihmisarvo – toinen ihmisen arvon laji – on täysin riippumatonta siitä, kuinka paljon iloa ja hyötyä hänestä on toisille ihmisille tai yhteiskunnalle. Filosofi Immanuel Kant on kiteyttänyt ihmisarvon seuraavaksi periaatteeksi: ihminen ei saa käyttää ihmistä – toista ihmistä tai itseään – pelkkänä välineenään, vaan jokaista ihmistä on kohdeltava päämääränä itsessään. Jokainen meistä on päämäärien valtakunnan kansalainen. 

Ihmisen oikeudet, moraalinen imperatiivi, oikeudenmukaisuus

 Ihmisarvo määrittelee jokaiselle ihmisille kuuluvia oikeuksia. Ne ovat niin ehdottomia, ettei niitä rajoita mikään muu kuin toisen yksilön samanlainen oikeus. Ihmisarvo on jokaisen yksilön pyhyyttä ihmisenä. Ihmisarvon pyhyydestä johtuvat esimerkiksi tärkeät tasa-arvon ja syrjimättömyyden vaatimukset. Osa yksilön oikeuksista edellyttää toisilta ihmisiltä lähinnä kunnioittavaa ja arvostavaa asennoitumista.  

Ihmisarvosta koituu myös taloudellisesti merkittäviä kustannuksia. Ihmisarvo määrittelee tarpeita. Tarpeet ovat sellaisia puutteita, joihin kytkeytyy moraalinen imperatiivi. Moraalinen imperatiivi tarkoittaa vaatimusta, johon toisten ihmisten ja yhteiskunnan on vastattava. Jos vaatimuksiin ei vastata, toiset ihmiset ja yhteiskunta toimivat moraalisesti väärin. Se on epäoikeudenmukaista.

 Epäoikeudenmukaisuus on poikkeuksellinen käsite. Oikeudenmukaisuuden vaatimus on epätavanomaisen ehdoton vaatimus. Asia, joka on epäoikeudenmukainen, ei voi olla oikein millään muullakaan perusteella. Mikään muu vaatimus ei voita oikeudenmukaisuuden vaatimusta. Taloudellinen tehokkuus, tarkoituksenmukaisuus tai yleinen hyvinvointi eivät voi koskaan oikeuttaa sitä, että tehdään väärin, että ollaan epäoikeudenmukaisia. Sen tähden ihmisarvoa toteutettaessa ei ollenkaan oteta huomioon yksilön hyödyllisyyttä toisille ihmisille tai koko yhteiskunnalle.

 Ihmisarvoisen elämänkäsite perustuu ihmisarvon käsitteeseen ja on riippumaton ihmisen arvosta toisille ihmisille. Joku läheisemme, jota rakastamme, ei vastaa rakkauteemme samalla mitalla, ei syyllisty varsinaisesti epäoikeudenmukaisuuteen. Rakkaushan käsitteenä viittaa johonkin, missä ei etsitä omaa etua. Se ei perustu vastavuoroisuuden laskelmiin. Ihmisarvoisen elämän edellytykset kuuluvat jokaiselle, ja niiden täyttämättä jättäminen on yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.

 Ihmisen negatiivinen ja positiivinen pyhyys

 Yksilön ihmisarvo tunnustetaan, kun häntä kohdellaan pyhänä. Pyhän käsite on toisaalta rajoittava, negatiivinen, toisaalta valtuuttava, positiivinen.

 Negatiiviselta kannalta yksilön pyhyys merkitsee sitä, että kielletään rikkomasta yksilön oikeuksia. Positiiviselta kannalta se merkitsee sitä, että yksilön oikeus määrätä itse omasta elämästään tunnustetaan.

 Ihmisen negatiivinen pyhyys on pidättymistä yksilön perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Se on rajattavissa ja loppuun vietävissä oleva asia. Se on yksinkertaista oikeudenmukaisuutta.

Ihmisen positiivinen pyhyys, yksilön itsemääräämisoikeus toteutuu kahdella eri tavalla. Ensinnäkin sekin toteutuu negatiivisella tavalla, kun kaikki kunnioittavat yksilön oikeutta tehdä valintansa omintakeisesti ja itsenäisesti. Mutta oikeus tehdä omia valintoja ei vielä merkitse kykyä toteuttaa niitä. Yhteiskunta kunnioittaa yksilön positiivista pyhyyttä pitämällä huolen siitä, että yksilöillä on kyky käyttää hyväkseen itsemääräämisoikeuttaan.

Itsemääräämisoikeuden toteutuminen elämässä merkitsisi omintakeista elämää. Kolmenlaiset syyt voivat johtaa siihen, ettei yksilön elämä ole omintakeista, vaikka hänen itsemääräämisoikeuttaan kunnioitettaisiinkin.

 Esteetön elinympäristö

Yksilö, joka yhdenlaisessa elinympäristössä voisi elää omintakeista elämää, ei kykenekään siihen toisenlaisessa. Ympäristössä voi olla esteitä. Joskus esteet ovat selkeästi fyysisiä; esimerkiksi liikuntavammaiset kohtaavat fyysisiä esteitä tiuhaan ympäristössä, joka on rakennettu kylmästi ajatellen vain niitä, joilla ei ole rajoitteita. Toisinaan esteet voivat olla ei-fyysisiä. Maahan muuttava pakolainen, joka ei osaa maassa puhuttuja kieliä, on sellaisten esteitten ympäröimä. Henkilö, joka voisi periaatteessa tulla toimeen työelämässä, kohtaa työllistämishankaluuksia, jos syystä tai toisesta ei kykene omaksumaan ATK-kulttuuria työpaikan vaatimalla tavalla.

Toisinaan yksilöä voidaan auttaa ylittämään esteet. Suomen- tai ruotsinkieltä voidaan opettaa ja oppia. ATK:n käyttöön on saatavissa koulutusta. Toisinaan omintakeisen elämän esteet on poistettava. On purettava ympäristön esteitä niin, että liikuntavammaiset voivat liikkua kaikkialla, missä ihmiset yleensäkin liikkuvat. Henkilökohtaista apua on järjestettävä vammaisille. Sikäli kuin itsemääräämisoikeus tunnustetaan, sikäli tunnustetaan julkisen vallan, valtion ja kuntien moraalinen velvollisuus tehdä henkilökohtaisen avustajan palkkaaminen taloudellisesti mahdolliseksi. Ajankohtainen vaatimus on, että henkilökohtainen avustaja pitää katsoa vammaisen subjektiiviseksi perusoikeudeksi (jos vamma on tarpeeksi vakava ja avustajasta on hyötyä).

 Kyky kommunikoida kuuluu omintakeisen elämän perusehtoihin. Tulkkipalveluita tarvitaan samalla tavalla kuin henkilökohtaisia avustajia.

 Empowerment

Poweron englanninkielen sana, joka ei taida oikein kääntyä suomen kieleen. Siitä syystä yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa muodissa olevan sanan empowermetsuomenkieliset vastineet ovat melko mahdottomia, kuten voimaannuttaminen.

Powerei viittaa vain voimaan, vaan moneen muuhun välineeseen, joita yksilö tarvitsee tavoitteitaan toteuttaakseen. Poweron myös valtaa ja valtuuksia. Filosofi Hobbes selitti, että powertarkoittaa kaikkia niitä keinoja, jota yksilöllä on tällä hetkellä hallussaan ja joiden avulla hän voi tulevaisuudessa toteuttaa pyrkimyksensä, olivatpa ne mitä tahansa. Poweron kaikenlaisia yksiön käytössä olevia voimavaroja, mahdollisimman laajasti ymmärrettynä, valtaa, voimaa, arvovaltaa, rahaa – Hobbes sanoi että jopa miehinen komeus on poweria, ”koska se auttaa miestä sulkeutumaan naisten ja muukalaisten suosioon”. 

Powerkytkeytyy läheisesti suomenkieliseen sanaperheeseen, jonka kantasana on mahti. Power on voimaa, joka tekee asiat mahdollisiksi. Empowermenton asioiden tekemistä mahdolliseksi jollekulle. Monia pyrkimyksiä elämässä joudutaan toteuttamaan kilpailutilanteessa toisten kanssa. Poweriaon kaikki, mikä auttaa mahtamaan toisille kilpailutilanteessa. En ole löytänyt parempaa suomenkielistä sanaa termin power vastineeksi kuin mahti. Mahtia on kaikki, mikä mahdollistaa asioita ja auttaa mahtamaan kilpailutilanteissa. Enpowermenton hyvin avarassa merkityksessä mahdollistamista.

Myös ympäristön esteiden purkaminen on mahdollistamista, mutta siihen termiä ei pitäne yhdistää. Enpowermenton kaikkea sitä mahdollistamista, joka kohdistuu yksilöön, ei hänen ympäristöönsä. 

Hyvin tyypillistä – ja tärkeää – mahdollistamista on erityinen panostaminen koulussa niiden oppijoiden oppimiseen, joille oppiminen on vaikeinta. Ihmisarvoiseen elämäänhän kuuluvat kyvyt osallistua täysivaltaisena kansalaisena yhteiskunnan elämään ja kulttuuriin. 

Suorastaan koulun perustehtäväksi voi katsoa kansalaisuuden kompetenssin kehittämisen kaikissa niissä oppijoissa, joille tämä tavoite ei ole ylivoimainen. Hitaiden oppijoiden suosiminen, positiivinen syrjintä, saa tästä moraalisen oikeutuksen (voi olla yhtä aikaa voimassa muita tähdellisiä syitä, jotka oikeuttavat toisten ryhmien, kuten erityisen lahjakkaiden positiivista syrjintää). 

Sielukkuus – sisäinen mahdollistaminen 

Monelaisetsyytä estävät eri yksilöitä toteuttamasta itsemääräämisoikeutta ja käyttämään sitä hyväkseen täyteläisesti. Olen tarkastellut muun muassa elinympäristön esteitä ja voimavarojen puuttumista. Omintakeisen elämän perusedellytyksiin kuuluu myös yksilön sisäinen vapaus. Sisäinen vapaus on sielukkuutta, kykyä ja halua ottaa vastaan ja sisäistää päämäärien valtakunnan kansalaisuus. 

Kytken sielukkuuden käsitteen hyvin läheisesti kulttuuriin ja varsinkin taiteeseen. Sisäinen mahdollistaminen on ennen kaikkea sitä, että yksilölle avataan portit luomisen ja luovan vastaanottamisen maailmaan. Ajattelen erityisesti musiikin mahdollisuuksia. Minusta olisi mieluista ajatella, ettei kukaan joutuisi lähtemään koulusta osaamatta soittaa jotakin instrumenttia. Kokemukset osoittavat, että esimerkiksi monet kehitysvammaiset oppivat soittamaan tyydyttävästi esimerkiksi pianoa. Myös vammaisella pitäisi olla oikeus aukaista omakohtaisen soittamisen avulla ovi sielun maailmaan. 

Erilaisuuden etiikka 

Niin kuin jo totesin, osa ihmisarvosta johtuvista jokaisen yksilön oikeuksista ovat arvostamisen ja kunnioittamisen kaltaisia henkisiä asioita, jotka eivät aina aiheuta yhteiskunnallisia kustannuksia. Vammaisten ihmisarvon kannalta keskeinen kysymys on se, miten yhteiselämässä suhtaudutaan erilaisuuteen. 

Yksilöjen suhtautuminen erilaisuuteen määräytyy kasvuympäristön kokemuksista ja heidän lähipiiriensä asenteista. Asenteisiin voidaan vaikuttaa määrätietoisella suvaitsevuuskasvatuksella ja valistuksella. Asennevaikuttamiseenkin tarvitaan yhteiskunnan voimavaroja. 

Suvaitsevaisuus voi olla heikkoa tai vahvaa. Heikossa merkityksessä suvaitsevat ihmiset vain sietävät toistensa erilaisuutta. Vahvassa merkityksessä suvaitseminen on se, joka kunnioittaa erilaisuutta.

Kotisivujeni mottona on joidenkin viikkojen ajan ollut vahvan suvaitsevuuden perustana oleva oivallus. Yksilöiden erilaisuus on väline, jonka avulla elämä tutkii itseään ja luotailee omia mahdollisuuksiaan. Erilaisuuden kunnioittaja on elämän liittolainen. 

Oppiminen erilaisuuden kunnioittamiseen ei ole vain niiden etu, jotka tavalla tai toisella joutuvat kärsimään erilaisuudestaan. Siinä on kyse kaikkien edusta. Vain ihmiset, jotka arvostavat erilaisuutta ja kunnioittavat erilaisia, elävät tavalla, joka vastaa heidän ihmisarvoaan – kansalaisuuttaan päämäärien valtakunnassa.

Ilmastonmuutoksen teologia: vuoden 2006 pieni apokalypsi 

Juhlapuhe Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayh­distyksen (TYT) 154. vuosipäiväjuhlassa tiistaina 6.2.2007 © Terho Pursiainen 2007. 

Tällaisiin akateemisiin juhlatilaisuuksiin saattaisi kuulua kepeä, ilotteleva akateeminen juhlapuhe. Se ei ole minun genreni. Selitän sen sijaan, juhlivat teologian ylioppilaat, tärkeimmän asian, mikä näinä aikoina askarruttaa mieltäni teologina. 

Ilmastonmuutostietoisuus

 Mm. Helsingin Sanomien mukaan vuosi 2006 oli maailmanlaajuisesti käänteentekevä vuosi. Poikke­uk­sellisen rajut sään vaihtelut aiheuttivat sen, että tietoisuus maapalloa uhkaavasta ilmas­tonmuutok­sesta läpäisi tavallisen ihmisen suojau­tumismeka­nismit. Myös maailman poliittisten joh­tajien ja maailmantalouden suurten päättäjien oli mahdo­tonta olla näkemättä ja tunnustamatta sitä, mitä meille on tapahtumassa.  

Ilmastonmuutos on Suomessakin kohonnut puolue­poliittisesta kiistakysymyksestä kansalliseksi huo­leksi. Meille teologeille se on paitsi kansallinen huoli, johon pitää asennoitua yleisinhimillisestä näkökulmasta, myös ja ennen kaikkea teologinen huoli, joka haastaa meitä tutkimaan ja tarkistamaan oman ajattelumme perusteita. 

Apo-kalypsi ja re-velaatio 

Olen otsikoinut puheenvuoroni sanoilla ”Pieni apo­kalypsi”. Apokalypsi on kreikkalainen sana. Se merkitsee sitä, että jotakin paljastuu näkijälle. Paa­vali puhuu laittomuuden salaisuudesta. Apokalypsi on sitä, että nähdään salaisuus, oivalletaan, mitä sellaisista trendeistä ja kehityksistä seuraa, jotka tavallisesti jäävät havaitsematta. Apokalypsia vas­taava latinalainen sana on ilmestys (tai ilmoitus) eli revelaatio. Revelaatio, ilmestys on sitä, että kun verho (vçla) siirretään syrjään, sen kätkemä salai­suus paljastuu.  

2006 oli kulttuurimme murrosvuosi. Se ei ollut sitä siksi, että olisi tapahtunut jotakin uutta ja ennakoi­matonta. Se oli sitä, että (viimeistään) viime vuonna ihmiskunnalle paljastui salaisuus, joka oli jo kauan ollut vaikuttamassa, mutta jota ihmisten enemmistö ja enimmät päättäjät eivät olleet aiem­min tunnistaneet. 

Apokalyptinen ajattelu ei ole itsetarkoituksellista tulevaisuuden paljastelua, vaikka sellaiseksihan se harrastajapiireissä tahtoo aina rappeutua.. Apo­kalypsi on profetian lajityyppi (genre). Aito pro­feetta kyllä astuu esiin ja sanoo milloin kadulla, milloin palatsissa julki (pro-fçmi), mikä jotakin kansaa tai koko ihmiskuntaa odottaa. Tule­vaisuus ei kuitenkaan profeetalle ole mikään jo valmiina ih­miskuntaa odottava fakta tai realiteetti. Se on uhka tai mahdollisuus, jonka toteutuminen on riippuvai­nen kuulijan reaktiosta. Raamattu tuntee turhamai­sen profeetan, Joonan, joka julistaa tuhoa, jos Nii­nive ei tee parannusta. Suuri kaupunki tekee kuin tekeekin parannuksen. Profeetta loukkaantuu Jumalalle, kun tuhoa ei kuulukaan. Hänhän joutuu naurettavaan va­loon futurologina. 

Vuoden 2006 pieni apokalypsi pakottaa minut pa­laamaan aikaisempien kirjoitusteni ääreen. 

Hiroðiman teologia: lopun ajan avaintenvalta 

Vuonna 1984 julkaisemastani kirjastani Sokea Äiti löydän pienen apokalypsin pohtimisen käsitteelliset perusvälineet. Sokeassa äidissä ekologinen näkö­kulma oli jo läsnä, mutta sitä hallitsevampi oli vielä silloin ydintuhon näkökulma. Sekään ei ole menettä­nyt ajankohtaisuuttaan ihmiskunnan perusuhkana.

 Sokean Äidin perusteemana on, että 6.8.1945 – ta­san kaksi kuukautta ennen kuin minä synnyin – laukaistu Hiroðiman pommi veti pois verhon ihmis­kunnan perustilanteen edestä. Salaisuus paljastui. Oli tapahtunut perimmäinen vallansiirto.  

Raamatun alkukertomusten vedenpaisumus oli Ju­malan rangaistus yhä syvemmälle syntiin vajon­neelle ihmiskunnalle. Vain kourallinen pelastui tu­holta. Jumala asetti sateenkaaren taivaalle vakuu­deksi lupauksestaan, ettei enää koskaan uhkaisi ih­miskuntaan tuholla.  

Ydinteknologia oli vuoteen 1945 mennessä antanut ihmiskunnan omiin käsiin oman tuhonsa mahdolli­suudet. Lopun ajan avaintenvalta oli siirtynyt Ju­malalta ihmiselle. Sateenkaari oli menettänyt mer­kityksensä. Se ei enää ollut takeena siitä, ettei tuho uhkaisi ihmiskuntaa. Se, tuhoutuuko ihmiskunta, riippuu vuoden 1945 jälkeen ihmiskunnasta itsestään. 

Syvennän kirjassani Vahva toivon periaate (1993) Sokean äidin analyysia lopun ajan avaintenvallan siirtymisestä (etenkin ensimmäinen luku: ”Pla­neetta kuoleman portilla”). Näkökulmaa hallitsee tekstissä jo ekologinen, ei enää ydinsodan uhka. 

Hiroðiman apokalypsi mullistaa teologisen etiikan pe­rusteet. Ihmiskunnan on tästä lähin toimittava, ikään kuin Ju­malaa ei olisi. Toimiminen, ikään kuin Jumalaa ei olisi, on eri asia kuin toimiminen käsityk­sessä, jonka mukaan Jumalaa ei ole. Hiroðiman apokalypsi ei hävitä toivoa. Se muuttaa toivon ai­kataulua. Toivoon on oikeutettu vasta sille, joka on tehnyt kaiken, minkä itse voi. Jumala jää salaisuu­deksi. Julkaistua on vain se, että ihmiskunta vastaa ja on vastannut jo vuosikymmenet itse kohtalos­taan.

 Vuoden 2006 toisen sukupolven apokalypsi

 Mitä uutta ihmiskunnalle paljastuu nyt, kun on myönnetty, että ihminen itse on saattanut alkuun oman elämänsä ja kaiken elämän perusehtoja uh­kaavan ilmastonmuutoksen ja pitää sitä yllä? Uusi paljastus ensinnäkin vahvistaa Hiroðiman apokalypsin: lopun ajan avaintenvalta on kuin onkin ihmisen omissa käsissä.

 Ero Hiroðiman ensimmäiseen apokalpysiin on kuitenkin selvä. Ensimmäinen apokalypsi osoitti, kuinka lopunajan avaintenvalta oli siirtynyt Jumalalta ih­misille: valtakuntien poliittisille päättäjille. Uusi apokalypsi henkilökohtaistaa lopunajan avainten­vallan. Siten se (toiseksi) syventää Hiroðiman teologian. Ei­vät vain maailman valtiaat, vaan myös ja etenkin tavalliset ihmiskunnan jäsenet päättävät vuoden 2006 jälkeen ihmiskunnan ja elämän kohtalosta. Uusi apokalypsi on viesti meille kadun ihmiselle. Eilen lopun ajasta vastasivat vielä pääministerit ja monikansallisten yhtiöitten johtajat, viimeistään nyt minä vastaan siitä. Tämä on teologisen etiikkamme uusi murros: etiikkamme on toisen Hiroðiman jäl­keisen sukupolven etiikkaa, yksilön vastuun tun­nistamisen etiikkaa. Kyse ei ole enää ole vain siitä, mitä ihanteita kannatamme, vaan myös ja etenkin siitä, miten elämme.

 Poliittisen teologian murros

 Toisen sukupolven etiikka merkitsee murrosta po­liittisessa teologiassa. Tähän asti olemme voineet turvallisesti kantaa poliittisen vastuumme arvoste­lemalla niitä, joilla on poliittista ja omistuksen an­tamaa valtaa. Olemme voineet pitää ääntä, osoittaa mieltämme pienen ihmisen puolesta sortajaa, riis­täjää ja alistajaa vastaan. Poliittinen teologia on ollut demokratian teologiaa.

Kirjassani Karitsan kiukku (2005; etenkin lähtien sivulta 95) osoitan, että tämä politiikan mielle ei vastaa nykyelämän todellisiin ongelmiin. Onhan paljastunut, kuinka ihmiskun­nan perusuhka on siinä, miten ihmisten valtavat enem­mistöt eri yhteiskunnissa elävät, ihmisen maail­manlaajuisessa elämänmuodossa. Olemme tuotta­massa umpikujaamme kansanvaltaisesti. Ih­mis­kunta on yhdessä tuhoamassa oman tulevaisuutensa perusteita. Demokratia ei kykene ojenta­maan valta­enemmistöjä. Lisädemokratia ei poista uhkaa. Ihmisten on muututtava, sorron, riis­ton ja alistamisen lopettaminen ei riitä. Mielen osoittaminen pienen ihmisen puolesta riistäjiä, sortajia ja hyväksikäyttäjiä vastaan paikantaa ongelman virheellisesti. Pieni ihminen itse on valmistelemassa elämän umpikujaa maailmassa.

 Eksistentiaalinen totuus

Profetia sanomisen genrenä edellyttää sitä, että tu­levaisuuteen voidaan vaikuttaa. Metanoia, Raama­tun tähdentämä mielenmuutos eli parannus on yhä mahdollinen. Apokalypsi on kuvaus siitä, mikä pi­tää estää. Sen paljastaa aiemmin havaitsematta jää­neet vaikutukset, jotka on otettava kontrolliin. Kun sanon, että vuoden 2006 apokalypsi on pieni apo­kalypsi, tarkoitan – ensinnäkin – juuri tätä. On pää­semässä valloilleen kehityksiä, jotka voidaan vielä saada valjaisiin. Nimitys pieni apokalypsi sisältää vahvan toivon elementin. 

Vuoden 2006 apokalypsi on pieni toisessakin, le­vottomuutta herättävässä merkityksessä. Se, mikä ihmiskunnalle on nyt paljastunut, on vain yksi nä­kökulma suurempaan kokonaisuuteen, koko apokalypsiin. Koko totuus on vielä paljastumatta (Al Goren elokuva Epämiellyttävä totuus, jonka näin viimeksi eilen, on vasta lyhyt johdanto koko totuuteen ihmiskunnasta). 

Käytän monissa kirjoissani eksistentiaalisen totuu­den käsitettä. Eksistentiaalinen totuus on eri asia kuin tieteen totuus. Tieteen totuuden voi pelkistää kasvavaksi joukoksi tosiksi osoitettuja väitelauseita eli propo­sitioita. Eksistentiaalinen totuus on sitä, mitä ihmi­nen voisi olla, muttei vielä ole. Eksistentiaalinen totuus viittaa ennen muuta vielä toteutumattomiin, mutta todellisiin inhimillisen yhteiselämän ja kult­tuurin mahdollisuuksiin.

Eksistentiaalisen totuuden käsitettä on tulkittava myös käänteisesti, ennen kuin sen koko lataus oivalletaan. Se, mitä jostakusta lopultakin tulee, kertoo lopullisen totuuden hänestä. Pieni apoka­lypsi kertoo, mikä on lopullinen totuus meistä, ihmisistä, jos emme reagoi. Se kertoo, mikä totuus ihmisestä on tulossa. Kyse ei ole vain siitä, mitä vielä voisimme tehdä. Peruskysymys on, voimmeko muuttua eli antaa tilaisuuden sille, että toisenlainen totuu­s voisi ilmestyä ihmisestä.

Tekstit, joihin viittaan 

Pursiainen, Terho: 

Karitsan kiukku. Entusiastinen etiikka. [2005]  Te­oksessa Summa, 2005.

*Tulevaisuus kriisissä.. Helsinki: Kirjapaja, 2003.

*Sokea Äiti. Kerettiläisen katkismus. [1984]. Teok­sessa Summa, 2005.

Summa, kootut teologiset teokset. Helsinki: Kirja­paja, 2005.

*Vahva toivon periaate. [1993]. Teoksessa Tule­vaisuus kriisissä, 1993. 

Asteriskilla (*) merkitsemäni tekstit olen julkaissut verkkoversioina:

http://www.terhopursiainen.fi/, osio Kirjoituk­set/Verkkokirjat. 

Julkaisen tämän alustuksen sa­moilla sivuilla suunnitelman mukaan 7.2.2007. Keskustelun käyminen teeseistäni on mahdollista sivujeni Keskustelua-osiossa. Julkaisuluetteloni ja CV:ni on Wikipediassa (haku nimelläni) ja ko­tisivuillani