Nyt tarvitaan pyhiä lehmiä 4.12.2008
Pari vuotta sitten meillä muutamilla oli huoli Järvenpään päivähoidon tilasta,
ja monella juuri tiloista. Itse kannoin huolta, että tilaa saatiin mm. ns.
kahdenpaikkalaisuuden purkupolitiikalla. Erityistä tukea tarvitsevat lapset
oli ennen huomioitu ryhmiä täyttäessä kahden paikan, siis pienemmän ryhmän,
tarvitsijoina. Esiin valtuustosaliin marssitettiin varhaiskasvatuksen
ammattilaisia parhaasta päästä. Syytä huoleen ei olisi. Ja tottahan se on,
että ryhmäkoko ei ole ainoa autuaaksi tekevä asia. Pönttöön kapusi myös
lukuisia valtuutettuja todistamaan, kuinka hienoa ja arvokasta työtä
päiväkodeissa tehdään. Niinpä, ja siksipä juuri. Mutta noloksi piti tunteman
itsensä sen, joka epäili näiden työn sankareiden kykyjä.
Nyt se sankaruus punnitaankin sitten toden teolla. Käsillä oleva 2009 budjetti
saattaa pitää kutinsa mm. siksi, että varhaiskasvattajamme pistetään venymään
ja paukkumaan. Aamuisin katsotaan aikuisten ja lasten flunssatilanteen mukaan,
missä ryhmässä aikuisten määrä pysyy laillisuuden rajoissa, jos ope lähetetään
keikalle alueen toiseen päiväkotiin sijaistamaan. Omien lasteni ja työni
kautta olen saanut kyllä sen käsityksen, että työ päiväkodissa on hyvin
suunnitelmallista, eikä vain valvontaa, johon riittää, että silmäparien määrä
on muodollisesti oikea. Näin on toimittu ennenkin, mutta nyt meinataan, että
löysiä vielä löytyy.
Tällä kertaa saa noloksi tuntea itsensä siksi, että kaikkien olisi oltava
mukana säästötalkoissa. Että meidän pitäisi unohtaa rakkaat pyhät lehmämme,
kuten kerran sain kuulla. Jospa meillä päinvastoin pitäisikin olla näitä pyhiä
lehmiä. Asioita, joihin ei kajota vaikka mikä olisi. Juuri nyt ei pitäisi
kajota turvallisen ja osaavan aikuisen aikaan lapselle.
Nämä nakerrukset laadussa eivät valitettavasti näy katoavina vakansseina tai
terapiapalveluiden vähenemisenä. Niihin olisi hyvä tarttua ja adressi helppo
laatia. Tämä kurjistaminen tapahtuu vaivihkaa. Lapsi ei valita. Ei ainakaan
sille vieraalle opelle. Jää ehkä monta pientä huolta kertomatta. Ja huolelle
tulee hintaa vuosien varrella.
Samalla tarkistetaan myös kriteerejä eritystä tukea tarvitsevien lasten
avustajien myöntämiselle. Kun tämän ”kehittämiskohteen” kohdalla seisoo luku
säästyvistä euroista, ei tarvitse olla suuri neropatti ymmärtääkseen, että
tukea lapsille aiotaan heikentää.
Haravoin tässä kirjoittaessani juuri kirjoittamaani. Kenelle tämän osoitan?
Virkamiesten viesti meille päättäjille on, että tätä olette tilanneet. Tätä
tällä rahalla saa. Sylttytehdas on siis valtuustossa. Mutta voisiko virkamies
ollakin eri mies ja sanoa: ”Eihän tästä mitään tule, tämähän on ihan hullun
hommaa. Investoikaa nyt ihmeessä hyvinvointiin”.
Turha toivo. Ensin pitää ennaltaehkäisevän työn vaikuttavuuden arviointia
haluta oikeasti. Saamme vakavasti otettavat mittarit ja alamme puhua oikeaa
talouskieltä. Mutta siihen saakka tällaiset puheet kuulostavat vain
pehmohöpinöiltä.
Nyt kun sitten olen ollut Järvenpään kaupunginhallituksessa 26.9.2008
Asetin tällä palstalla (Keski-Uusimaa 7.2.2007) itselleni tavoitteita kaksi vuotta sitten alkaneelle kaupunginhallituskaudelleni. Lupasin laajentaa repertuaariani, enkä kytkeä kaikkia maailman ongelmia liian suuriin luokkakokoihin. Kova paikka peruskoulun rehtorille. Toivoin myös etten innostuisi lillukanvarsista ja että oikealla hetkellä luottaisin virkamiesosaamiseen.
Hallituksen lisäksi olen niin sanotusti hakenut oppia Siperiasta. Tiedän viimeistään nyt, valmistelijan uraa itsekin hivenen kokeneena, että virkamiehet eivät välttämättä ole juonikkaita poliitikkojen harhauttajia, joiden esityksiin on suorastaan pakko sisältyä joku tekstissä näkymätön, piilevä konnuus. Keskustelukulttuurissamme on kuitenkin valitettavan usein tämänkaltainen perusvire.
Poliitikot saavat toki itsekin osansa tästä keskustelutyylistä. Television vaalihaastatteluita seuratessa tulee usein mieleen, että miksi ihmeessä poliitikot suostuvat moiseen nöyryytykseen. Kieli keskellä suuta yritetään kohteliaasti vastata toimittajan tykitykseen. Politiikka on näköjään maailma, jossa ns. pöytätavat on lupa unohtaa.
Lillukanvarsiin olen takuulla sotkeutunut monta kertaa. Ja siihen liittyen olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että päätöksenteon kieltä tulee arkipäiväistää ja tekstejä tehdä lukijaystävällisimmiksi. Kyllä löytyisi punainen lanka helpommin, jos virkamies ryydittäisi tekstiä omilla mielipiteillään ja toisaalta-toisaalta -pohdinnoillaan. Samalla voisi myös meidän poliitikkojen epäluulo hieman hellittää. Nythän valmistelijan valta saattaa olla ikään kuin piilossa nykyisenkaltaisessa neutraalissa ja superasiallisessa esittämistavassa. Reilusti vaan adjektiiveja mukaan ja ajatukset tekstiin näkymään niin, että päättäjä voisi jo siinä lukiessaan käydä keskustelua virkamiehen kanssa.
Asiantuntemukseen nähden virkamiesten esiintyminen on joskus turhan nöyrää. Ei kaikkea tarvitse niellä. Kyllä meille poliitikoille voisi asiaan pitkään perehtynyt virkamies joskus sanoa, että ”Hei, oikeesti hei.” Eli suora vetoomus. Se olisi myös ikään kuin viesti siitä, että virkamieskin ottaa poliitikon kehittäjäkumppanina vakavasti, eikä vain odottele piinapenkin päättymistä. Joku kummalliseen kommunikointiin yllyttävä juttu päätöksentekosysteemissämme piilee.
Hyvin markkinoitu huoli pojista 12.10.2007
Suurta huijausta ollut tämä poikien huonon koulumenestyksen surkuttelu. Minuakin on viilattu linssiin pahan kerran. Opettajana ollessani yritin tunnontuskissani naputella hyönteisiä lähimetsän kohmeisesta maasta aamuryhmän kanssa. Iltapäiväryhmän kohdalla maa oli jo vähän sulanut ja terraarioon irtosikin multakokkareiden lisäksi kiinnostavia eläimiä. Loppuviikon kuljin sitten sädekehä pääni päällä. Olin tarjonnut luokan pojille oikeanlaista, poikamaista, toiminnallista, irti pulpeteista opiskelua. Saatoin vähäksi aikaa antaa itselleni anteeksi, että olin naisopettaja.
Kutakuinkin tällaiseen tulkintaan koulusta törmäsin suureksi yllätyksekseni eduskunnan naiskansanedustajien verkoston järjestämässä seminaarissa, jossa aiheena piti olla Miksi pojat ja miehet voivat niin huonosti? . Seminaarin puheenjohtaja innostui kuitenkin loppumetreillä otsikoimaan tilaisuuden uudelleen ja otsikoksi tuli: Koulutuksen stereotypiat ja sukupuoli . Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Professori Elina Lahelma innostui tuulettamaan aiheesta oikein kunnolla ja päätti kertoa totuuden tyttöjen koulumenestyksestä.
Aloitimme jälleen vanhasta kunnon Pisa-tutkimuksesta. Lahelman mukaan ongelmaksi yksinkertaisesti päätettiin nostaa poikien tyttöjä huonompi koulumenestys. Yhtä hyvin olisi voitu kuulemma päättää keskittää huomio sukupuolten sisällä olevaan vaihteluun, joka oli sukupuolten välillä olevaa vaihtelua suurempi.
Ensin tehdään yleistys: kaikki tytöt menestyvät ja kaikki pojat epäonnistuvat. Sitten syyllistetään naisopettajat siitä, että he ja heidän työtapansa tukevat tyttöjen, vaan ei poikien oppimista. Ja rehtorikin puhuu koulua karttavista tähtisilmäisistä pojanvesseleistä ja kouluun melkeinpä väkisin tunkevista tunnollisista tytöistä . Tyttöjen menestymisessä on siis jotakin ongelmallista ja poikien epäonnistumisessa jotakin sankarillista.
Päätän lopettaa itsesyytökset poikien nujertamisesta. Olemme kuvitelleet itsestämme liikoja. Huonot kouluarvosanat eivät kuulemani mukaan automaattisesti johdakaan huonoon menestykseen jatko-opinnoissa, työelämässä tai yhteiskunnassa. Harrastuksilla, perheellä ja kavereilla on myös suuri merkitys. Olemme vain sortuneet rajaamaan tarkastelun kouluun. Lisäksi nuorilla miehillä on ihan omia resursseja, jotka tukevat pääsyä keskiasteen opintoihin ja korkeakouluihin. Ansioksi luetaan vaikkapa armeija, urheiluharrastukset, tietokoneharrastus, laaja matikka ja fysiikka.
Jos vielä joskus palaan ihan perustyöhön, aion huomioida etenkin luokan hiljaiset, tukea tarvitsevat, yksinäiset tytöt. Lahelman mukaan kun juuri he ovat vaarassa jäädä jatko-opintojen ulkopuolelle. Huono koulumenestys onkin itse asiassa pienempi riski pojille. Näinkös tämä nyt menikin. Missähän kaikessa muussa meitä onkaan huijattu?
Julkaistu Keski-Uusimaassa 12.10.2007
Tästä POPista tykkään 20.9.2007
Tyytyväistä nyökyttelyä oli havaittavissa, kun me opetusalan ihmiset kuuntelimme opetusministeri Sarkomaan esitystä hallituksen koulutuspoliittisista linjauksista viime viikolla Messukeskuksessa.
Sarkomaan resepti kuulosti yksinkertaiselta: käydään läpi asioita, jotka vaikuttavat perusopetuksen laatuun ja toimitaan sen mukaan. Ohjelmaa voi kutsua POPiksi (Perusopetus paremmaksi). Tietoa perusopetuksen laatuun vaikuttavista tekijöistä ei ole kuulemma ennen koottu. Hirveää. Ja siltä touhu on kyllä vaikuttanutkin. Rehtorina saa kerta toisensa jälkeen perustella turuilla ja toreilla koulun itsestään selviä tarpeita. Toivottavasti minua ehkä
joskus leikkaava kirurgi ei joudu käymään samaa taistelua leikkausvälineiden puhtauden tärkeydestä tai anestesiahoitajan tarpeellisuudesta.
Jo nyt opetusministeri Sarkomaa arvaili, että tiedonkeruu johtaa ryhmäkokoihin puuttumiseen,
erityisopetukseen satsaamiseen ja oppilaanohjaukseen panostamiseen. On ihan oikein, että myös tapa suhtautua oppilaan erityisyyteen joutuu syyniin. Lokakuussa valmistuukin uusi erityisopetuksen strategia.
Mitäs minä sanoin -mutinaa kuului varmasti muidenkin kuin minun paikalta, kun Opetushallituksen pääjohtaja Kirsi Lindroos uskalsi hallitusohjelman turvin todeta, että nykymallinen koulupäivä ei vastaa opetuksen päämääriin. Nyt ollaan vaan jo niin kaukana ihanteista, että pyörä joudutaan keksimään uudelleen. Luvassa on siis kokeilukouluja, joissa
painotetaan taide- ja taitoaineita sekä terveysliikuntaa. Päätin seurata valppaana postia ja ilmoittautua heti kouluni kanssa kokeiluun. Eikä asiaa ole taatusti vaikea markkinoida opettajakunnalle.
Odotin korva tarkkana, että milloin aletaan puhua niistä kaikille oppilaille annettavista tietokoneista. Ei puhuttu. En luovuttanut vaan päättelin mielestäni ovelasti, että sinne ne on nyt verhottu tulevaisuuden oppimisen kehittämiseen ja oppimisympäristöjen monipuolistamiseen . Olkoon menneeksi. Saa meille muutama tietokonekin tulla. Ennen ministeri Sarkomaan muiden visioiden toteutumista joudun kyllä nolona esittelemään kouluun tutustuville perheille jo nyt huippuvarusteltua turbotietokoneluokkaamme ja sitten saattelemaan lapsen 32 oppilaan luokkaan. Yhtään konetta ei ole tarvinnut anella, tai edes pyytää. Jostain niitä vaan tunkee kouluun.
Juuri nyt en halua kuitenkaan olla piikikäs. Ministeri Sarkomaa on nostanut esille hyviä ja konkreettisia uudistustarpeita ja -aikeita. Kokoomuksella on nyt tuhannen taalan paikka.
Julkaistu Keski-Uusimaassa 20.9.2007
Ei sitten mennäkään ongelle 19.5.2007
Juuri kun ehdin haikailla tällä palstalla, että nyt pitäisi kouluissa pelata shakkia ja harrastaa mato-ongintaa, julisti uusi hallitus missionsa. Kaikki koululaiset varustettakoon tietokoneilla.
Voi pyhä jysäys. Ei voi muuta sanoa. Ja sitten vielä Opetushallituksen pääjohtaja toivotti koneet tervetulleiksi kouluihin. Kylläkin vähän arastellen.Taisi olla pieni tutina siitä, että elinkeinoelämä on ehkä opetusväen mielestä tekemässä kummallisen satsauksen.
Minäkin kirjoittelen rehtorin hommissani aika näppärästi kannettavallani osavuosikatsauksia olemattomien rahojemme käytöstä, vaikka koulussa en muinoin päässyt edes koskettamaan matikkaluokkalaisten MikroMikkoa. Toisaalta, ties kuinka vihreälle oksalle olisin päätynyt, jos olisin valinnut matikkalinjan.
Juuri nyt esitetään eräälle melkein naapurikunnan opetuslautakunnalle, että kolmansien ja neljänsien luokkien oppilaiden viikkotuntimäärää vähennetään tunnilla. Ja taitaa mennä läpi. Vähennys kohdistuu taito- ja taideaineisiin. Useimmat koulut ovat pakon edessä valinneet liikunnan. Muutama viikko sitten pyyhin itse opettajien kirjatilauslistalta äidinkielen kirjat punakynällä. Opettaja päätti sittenkin valita luonnontiedon kirjat.
Koulumme kolmannella luokalla tulee olemaan 33 oppilasta. Ehkä on hyvä, että oppilailla on ainakin koneet, joihin uppoutua, kun opettajalla ei ole heille aikaa. Jos vielä luokan opettaja saa sen Kirsi Lindroosin kainosti toivoman kannettavansa, hän voi tarvittaessa näppärästi tilata kaupungin mikrotukihenkilön avuksensa, kun luokan 33 oppilasta sähläävät koneidensa kanssa.
Ei näillä koneilla ainakaan eriarvoistumista tai syrjäytymistä ehkäistä. Nykytiedon valossa sitä torjutaan ihan oikean ihmisen ajalla. Niin, että opettajalla tai avustajalla on aikaa pysähtyä avuntarvitsijan viereen.
Koettakaahan nyt päättää siellä elinkeinoelämässä. Juuri vasta kuultiin, että yritysmaailma toivoo tulevaisuuden työntekijöiltä erityisesti vuorovaikutustaitoja. Niiden opettelemiseen meillä hyllyt notkuvat hyviä harjoitusohjelmia. Ne vaan valitettavasti eivät ole romppuja.
Lupa keskittyä varpuun, vaikka metsä ympärillä kaatuisi
17.4.2007
Kuuntelin hiljattain Järvenpään virkamiesten selontekoa täkäläisestä varhaisen puuttumisen mallista (VARPU). Valtuustolla on ollut yhteinen käsitys siitä, että erityisesti lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia on sekä taloudellista, että inhimillistä kasvattaa nimenomaan ennaltaehkäiseviä työmuotoja kehittämällä.
Kiireelliset huostaanotot ovat lähes puolittuneet. Pysyvään sijoitukseen johtaneet huostaanotot ovat enemmän kuin puolittuneet. Lisäksi huostaanoton purkuja on päästy tekemään aiottua aikaisemmin. Ilon lisäksi sitä samalla vähän suree sitä, että näinkö yksinkertaista se olisi ollut jo aikaisemminkin. Lisätään konkreettista apua perheen arkeen ja saadaan perhe jaksamaan. Järvenpäässä on keksitty todellinen viisasten kivi. Perheissä voidaan kuulemma oikeasti paremmin.
Saman ennaltaehkäisevän työotteen menestyksestä kertoo myös se, että päivähoidon erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevat lapset saavat uusien työtapojen ansiosta niin paljon apua päiväkodissa, että lääkärin diagnosoitavaksi ohjautuu aikaisempaa selkeästi vähemmän lapsia. Lapsen erityisyys takuulla huomataan, mutta apua annetaan hyvän perustyön muodossa riittävän varhain.
Juttelin syksyllä järvenpääläisen lastentarhanopettajan kanssa. Ihmettelimme meidän molempien arkikokemuksiamme siitä, kuinka hyvin päiväkoti sietää lasten erityisyyttä ja kuinka valitettavan usein vastaavasti koulu ei. Erityisopetuspäätösten määrä koulussa jatkaakin kasvuaan valtakunnan trendin mukaisesti.
Nyt on varmasti myös oikea aika ihmetellä hinkuamme muokata lapsi sopivaksi kouluun. Taivastelin itsekin erityisoppilaiden määrän jatkuvaa kasvua, kunnes eräs ammattilehden juttu ja itse asiassa myös Hesarin pääkirjoitus sai pohtimaan, että eikös se lapsi ole ikään kuin ensin. Koulu täytyy tehdä lapselle sopivaksi eikä päinvastoin.
Esimerkiksi viestien lapsien lisääntyvästä turvattomuudesta pitäisi jollain lailla vaikuttaa siihen, mitä tarjoamme lapsillemme koulussa tässä ajassa. Ja mitä odotamme ja vaadimme heiltä. Tämä on tietysti isomman valtakunnallisen pohdinnan paikka. Oma veikkaukseni on, että juuri nyt lapsille olisi hyväksi kaiken mediahörhöilyn vastapainoksi vaikkapa shakinpeluu ja onkiminen.
Koulu muuttuu liian hitaasti. Onneksi esim. tuohon samaiseen turvattomuuden ongelmaan on perhetyömme alkanut reagoimaan entistä tehokkaammilla ennaltaehkäisevillä työmuodoilla, samoin päiväkoti. On mielenkiintoista nähdä, kuinka pian hyvä perustyö siellä vaikuttaa vähentävästi erityisopetuspäätösten määrään koulussa. Toivottavasti myös valtakunnallinen perusopetuksen opetussuunnitelma kehittyy siihen suuntaan, että koulutkin pääsevät paremmin ajan hermolle.
Valtuustopuhe 26.2.2007/ Johdon raportti 3
Istuvalla valtuustolla on ollut yhteinen käsitys siitä, että erityisesti
lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia on sekä taloudellista, että
inhimillistä kasvattaa nimenomaan ennaltaehkäiseviä työmuotoja kehittämällä.
Meille vihreille on nyt tullut se käsitys, että Järvenpäässä ollaan jo
kuljettu hyvän matkaa tällä tiellä. Viimeisin johdon raportti vahvistaa tätä
käsitystä.
Kiireelliset huostaanotot ovat lähes puolittuneet. Pysyvään sijoitukseen
johtaneet huostaanotot ovat enemmän kuin puolittuneet. Lisäksi huostaanoton
purkuja on päästy tekemään aiottua aikaisemmin. Ilon lisäksi sitä samalla
vähän suree sitä, että näinkö yksinkertaista se olisi ollut jo
aikaisemminkin. Lisätään konkreettista apua perheen arkeen ja saadaan perhe
jaksamaan. Järvenpäässä on keksitty todellinen viisasten kivi. Näin uskon.
Viran puolesta epäileväisenä tiedustelin, että onko huostaanoton kriteerejä
mahdollisesti löysätty, kun näin kauniisiin lukuihin on päästy. Näin ei ole
kuulemma asian laita. Perheissä voidaan oikeasti paremmin.
Saman ennaltaehkäisevän työotteen menestyksestä kertoo myös se, että
päivähoidon erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevat lapset saavat uusien
työtapojen ansiosta niin paljon apua päiväkodissa, että lääkärin
diagnosoitavaksi ohjautuu aikaisempaa selkeästi vähemmän lapsia. Lapsen
erityisyys takuulla huomataan, mutta apua annettaan hyvän perustyön muodossa
riittävän varhain mm. lisättyjen erityislastentarhanopettajien avustuksella.
Juttelin syksyllä erään järvenpääläisen lastentarhanopettajan kanssa.
Ihmettelimme yhdessä meidän molempien arkikokemuksiemme pohjalta, kuinka
hyvin päiväkoti sietää lasten erityisyyttä ja kuinka valitettavan usein
vastaavasti koulu ei. Johdon raportti vahvistaakin, että
erityisopetuspäätösten määrä koulussa jatkaa kasvuaan valtakunnan trendin
mukaisesti.
Itselläni on ilo työskennellä koulussa, jossa toimii ns. 4-8 -vuotiaiden
ryhmä. Päiväkoti-ikäiset ja ekatokaluokkalaiset opiskelevat siis yhdessä.
Olen päässyt läheltä seuraamaan päiväkotikulttuuria. Juuri nyt olen sitä
mieltä, että meillä on paljon opittavaa päiväkodin tavasta toimia.
Nyt on varmasti myös oikea aika ihmetellä hinkuamme muokata lapsi sopivaksi
kouluun. Mehän puhumme suvereenisti koulukypsistä lapsista tai vaikkapa ns.
lykkäreistä, lapsista, jotka eivät ole kypsiä kouluun, joiden kouluun menoa
siis lykätään. Pitkään menin itsekin tuohon halpaan. Taivastelin
erityisoppilaiden määrän jatkuvaa kasvua, kunnes eräs ammattilehden juttu ja
itse asiassa myös Hesarin pääkirjoitus sai pohtimaan, että eikös se lapsi
ole ikään kuin ensin. Koulu täytyy tehdä lapselle sopivaksi eikä
päinvastoin. Oikein kun asiaa haluaa väännellä, voidaan muuten jo sana
erityisopetus nähdä täynnä valintoja ja arvoja.
Ottakaamme esimerkki. Jos meidänkin yhteistyösairaalamme Hyvinkään sairaalan
lastenpsykiatrian johto on sitä mieltä, että erityisesti lasten turvattomuus
on lisääntynyt, pitäisi sen jollain lailla vaikuttaa siihen, mitä tarjoamme
lapsillemme koulussa tässä ajassa. Ja mitä odotamme ja vaadimme heiltä. Tämä
on tietysti isomman valtakunnallisen pohdinnan paikka.
Koulu muuttuu luvattoman hitaasti. Onneksi esim. tuohon samaiseen
turvattomuuden ongelmaan on perhetyömme alkanut reagoimaan entistä
tehokkaampien ennaltaehkäisevin työmuodoin, samoin päiväkoti. On
mielenkiintoista nähdä, kuinka pian hyvä perustyö siellä vaikuttaa
vähentävästi erityisopetuspäätösten määrään koulussa. Toivottavasti
valtakunnallinen opetussuunnitelma kehittyy siihen suuntaan, että myös
koulut pääsevät paremmin ajan hermolle.
|
